Hola chicas e chicos! Kello on 2.46 ja mie oon menossa nuq, mut ensin haluan kirjottaa, koska tulin miettineeks... (nyt voi kuulostaa angstilta mut ei se sitä ole, mua vaan hämmentää)
Onko tää oikeesti sitä, mitä mä haluan? Mä en nyt tarkota sitä perheen tai ystävien tai minkään sellasen kannalta, vaan itteni. My body is a cage. Nykyään mulle tulee sellanen tunne hyvin usein. Ehkä liian usein. Musta tuntuu, ettei tää ole sitä, mitä mä oikeasti olen. I just don't know what to do with myself. Joskus tää vaan... Tuntuu niin väärältä.
Siksipä mä kopsaan tähän yhen jutskan, joka vähän kuvastaa sitä, miltä musta nyt tuntuu.
alas
vaivun alaspäin
minut valtaa painovoima,
jalkojesi juureen painaa
alas
ja solmut avaan
jotka tasapainoani tukee,
koossa pitää mua
pysy ei mikään
liidän, kiidän
halki tuulten maiden
en
enää elä en
jos valheen painoa
mä joudun raahaamaan
ja petoksen
silloin kaadun taas
ja sortuu maailmani,
lasikupu suojanani taas
vajoan veteen
virta vie mua
kohti tuulten maita
hetken lennokkuus, hypyn kantavuus
halki tyhjän avaruuden
tulet, lähdet taas, ja valo katoaa
mereen vuosien häviää
hetken lennokkuus, laulun kantavuus
halki tyhjän avaruuden
valo katoaa
tulet, lähdet taas
mereen vuosien katoaa
Varsinkin toi lihavoitu kohta. Nyt jos kehtaatte muuten luulla, että mä alan itsetuhoiseksi, niin haistakaa pitkä paska. Mä en vaan puhu tästä, koska tää on oikeesti sekava juttu, eikä kukaan usko mua. Ehkä ne ei vaan tajua.
xx Roni
PS. Kuten mie sanoin... Tää ei ole angstia, nyt kuulkaa poijjaat. Saatte vielä loppuun toisen pätkän.
luottaa voit
oon sulle vastamyrkky
siihen minkä joit
ja kohtalosi taikaa
minä pisaroin
ja autan sinut jälleen jaloille
takaisin
kun tulen
niin sä huomaat mitä unhoitit
kun etäämmälle
minut luotas karkoitit
valonasi loistan
kun on pimeää
maailmain sä saat
mun pienen avaruuden, tunteen maat
saat onneni
ja innostuksen kaikkineen
elon rytmin intohimoineen
sen kaiken saat
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti