Pientä novellinpätkää meitsiltäkin....

Moi vaan. Olin äskön ihan mahtava, sillä sain hyvän inspiraation (no arvatkaa, Ignasista ofc ja sen tarinasta), joten kirjotin pienen pätkän, ja haluan jakaa sen tein kanssa. Eli joo, kertojana toimii tämä kyseinen herra Ignasi, ja koko teksti (no melkein, ihan ite keksin jotkut jutut) perustuu tohon ihanaan sarjaan mistä oon teille kertonut. Enjoy.

Elämästä ja kuolemasta


Tiedätkö tunteen, kun sydäntä puristaa niin, ettei saa henkeä? Tiedätkö tunteen, kun rintakehää ja keuhkoja painaa niin, ettei henki kulje? Tiedätkö, miltä tuntuu, kun sydän pysähtyy? Minä tiedän, vaikka en ole edes viittätoista. Sairaudet eivät valikoi, ne vain tulevat, eikä niitä kaikkia voi koskaan parantaa. Ei ole järin hemaisevaa herätä, tai pikemminkin havahtua keskellä yötä siihen, kun tuntee sykkeensä hidastuvan ja tietää, että sydän pysähtyy aivan pian. Se on karmeaa.

Mutta minä en tiedä, miltä tuntuu maata kaksi vuotta koomassa. Minä en tiedä, miltä tuntuu joutua käymään jatkuvissa syöpähoidoissa. Minä en tiedä, miltä tuntuu kun jalko amputoidaan, tai millaista on olla anorektisen laiha, tai millaista on moottoripyöräkolarin jälkeen. Mutta minun kipuni tulee suoraan sydämestä, aivan kirjaimellisesti. En tosiaankaan väitä, etteivätkö edellä olevat sattuisi, mutta minä tiedän, miten minuun sattuu. En voi kävellä nopeasti, en voi juosta, enkä voi pelata jalkapalloa. Se olisi elämällä leikkimistä.

Kun jouduin sairaalaan, luulin, että pääsisin seuraavana päivänä pois. Syvällä sisimmässäni tiesin kuitenkin, ettei niin kävisi. Minussa oli, ja on yhä edelleen, jotain pahasti vialla. En uskonut, kun isäni sanoi minulle juteltuaan lääkärin kanssa, ettei minua mikään vaivaa ja jään vain huomiseen. Minä tiesin, ettei se ole totta. Miksi uskoa johonkin, joka on vain uskottelua? Tiesin myös, että muut tiesivät, miten kaikki mitä sanoin oli vain esitystä. Kuitenkin vielä pahempaa oli, että tiesin itse esittäväni.

Maatessani sängyssäni yöllä, kuunnellessani koomaisen huonetoverini rauhallista hengitystä ja oman sydämeni yhä vain hidastuvaa sykettä, mietin, selviäsinkö tästä. Kuuluisinko niihin, joiden sairauksiin ei ollut parannusta, vai niihin, joiden sairauksiin keksittiin ratkaisu? Minä en tiennyt, enkä tiedä vieläkään. En koskaan ymmärtänyt pätkääkään lääkärien diagnooseista, ja nyt jälkeenpäin ajateltuna, en olisi koskaan halunnutkaan tietää. En olisi halunnut tietää mikä minua vaivaa ja mikä minua odottaa.

Tässä minä olen. Minä makaan tällä iänkuisella sängyllä, odotan lääkäriä. Odotan leikkausta. Parannusta, tai kuolemaa. En ole ihan varma kumpaa. Tietyllä tavalla toivon kumpaakin, mutta minä en ole mikään meedio. Mutta yhden asian minä tiedän, ja olen siitä tyytyväinen. Minä löysin ystäviä, jotka auttavat minua ja ovat tukenani vaikeissa asioissa. En olisi koskaan uskonut löytäväni ystäviä sairaalasta, mutta niin kuitenkin tapahtui. Tämä opetti minulle, ettei mikään ole mahdotonta. Sen minä tosin taisin tietää jo itsekin.

Tiedätkö tunteen, kun odottaa, odottaa ja odottaa, vaikkei edes halua sitä? Tiedätkö tunteen, kun ystävät hymyilevät ja sanovat, että kaikki menee hyvin? Tiedätkö, miltä tuntuu itse hymyillä takaisin ja vastata, että minä tiedän sen. Vastata niin, vaikka onkin ihan hiton epävarma. Niin epävarma, että melkein jo odottaa kuolevansa. Ehkä toivoa ei kannata menettää. Mutta mitä menetettävää minulla muutenkaan on? Leikkaussalin valot häikäisevät silmiäni, ja kun suljen ne, en voi olla varma, avaanko niitä enää koskaan.

Minä nukun. Nukun, koska minun täytyy. Maailma on liian kirkas, jotta voisin nähdä mitään. Äänet kaikkoavat ympäriltäni, ja yhtäkkiä olen valkoisessa paikassa. Se ei ole sairaala. Minä en tiedä mikä se on, mutta taidan jo tietää, etten minä tule selviämään tästä. Minun vikani vain on liian suuri, siinä se. En voi tehdä sille itse mitään, eikä voi kukaan muukaan. Vielä hetken ajan elätän toivoa. Toivoa siitä, että avaan silmäni ja katson kaikkien ystävieni hymyileviä kasvoja. Kun he sanovat, miten iloisia he ovat että selvisin.

Kuulen korkean äänen ja tömähdyksen. Minua yritetään elvyttää. Suljen silmäni ja toivon. Toivon, että he onnistuisivat. Aikaa kuluu. Se kuluu liian nopeasti, mutta samaan aikaan myös liian hitaasti. Liian kauan on jo mennyt. Voin nyt sanoa varmasti, että minä en selvinnyt. Minä en enää koskaan avaa silmiäni, en hengitä, en hymyile. Valkoinen paikka katoaa ympäriltäni, ja minä putoan mustaan tyhjyyteen. Jokin tömähtää, ja minä tiedän jääneeni loukkuun. Ei ole enää toivoa. Minä en tule takaisin. Tiedän sen nyt. Minä olen kuollut.

Nyyh ;_; Toivottavasti tykkäätte, minä ainakin oon tyytyväinen (ja surullinen, koska tiedän, että Ignasi kuolee  tietääkseni toisiks viimesessä jaksossa. Että jepa.).

xx Roni