Let It Burn [Ignasi/Lleo]
Se yö oli tumma ja kylmä. Ei tietoakaan liikkeestä, elämästä missään. Kaikkialla oli niin epätodellisen rauhallista, hiljaista. Tuntui, kuin oma hengityksenikin olisi ollut tarpeeksi rikkomaan tuon rauhan. Jokin niin tekikin, mutten se ollut minä. Seisoin korkealla kukkulalla ja katselin kuinka kaupunki alapuolellani paloi. Se paloi, loimusi suurella, kirkkaalla leikillä, enkä minä tehnyt mitään estääkseni sitä. Toisaalta, mitä olisin voinut tehdä? Olin toimintakyvytön, kuin kuollut, katsoin kuinka tuhansien ihmisten unelmat leijailivat pois, kuin tuhka. Kuin ne olisivat aina olleet vain tuhkaa, eivät mitään muuta. Saavuttamattomista, ei väliä tavoittiko ne vai ei.
En kuullut ääntäsi koskaan, missään välissä. Oli niin hiljaista. Erotin hädin tuskin ratinan, kauhun huudot. En osannut yhdistää sinua mihinkään sillä hetkellä, et ollut mielessäni ja silti ajattelin sinua koko ajan. Niin paljon, etten tiedostanut sitä. Kuin et olisi ollut todellinen, vain mielikuvitukseni tuotetta. Luulin niin, et tullut. Ihmiset ryntäilivät hädissään, tuskissaan ulos taloistaan, joista oli jäljellä enää rauniot, kohta ei niitäkään. Tiesin, tiesin sinun kuitenkin olevan siellä, mutten osannut ajatella muuta. Ehkä luulin, ajattelin, että olisit jo lähtenyt, piiloutunut nuolevilta liekeiltä. Minäkin olisin, ja olisin ollut kanssasi siellä, missä ikinä oletkaan.
Mutta missä olit, kun sydämemme vuosivat verta? En nähnyt, en tuntenut, en aistinut läsnäoloasi. Olit kuin aave, ajattelin. Niin monta kertaa tarvitsin sinua, yhtä monta kertaa tarvitsit minua, ehkä enemmän. Et ollut täällä, en ollut siellä. Olimme huonoja, nyt vasta sen huomaan. Missä olit, kun se kulissi, se kaikki romahti? En tiedä, en tule koskaan tietämään. En voi kysyä, en udella. Et kertoisi sitä enää. Vasta ajatellessani selvästi ymmärrän sen. Ymmärrän missä olet. Olet siellä alhaalla. Olet siellä, missä tuhannet liekit tappavat, syövät, nuolevat satoja, tuhansia avuttomia ihmisparkoja, jotka raunioina romahtavat palaneelle maalle, joita kukaan ei voinut pelastaa.
En olisi koskaan uskonut, että petät minut näin. Miksi jäit sinne, mikset tullut luokseni kun eniten sinua tarvitsin. Ruumiisi saattaa olla siellä, missä on henkesi, mielesi, sielusi? Olet vankina, mutta olet vapaa. Olet kahlittu, mutta olet leikannut kahleesi. Et pääse lähtemään, mutta mikään ei voi sinua pysäyttää. Minä tiedän asioita, joita en tiedosta ja tiedostan asioita joita en ymmärrä. Rakkauteni sinua kohtaan on ymmärtämätöntä, selittämätöntä. Tapasin sinut ensi kertaa, olin ystäväsi, rakastuin sinuun. Kaikki mikä tapahtui liian nopeasti, loppui yhtä nopeasti. Ymmärrän loppusi, en meidän. Tiedän, mutta en ymmärrä. Missä olet nyt?
Kuinka kauan voit kestää sitä kipua? En tiedä, oletko enää elossa, hengitätkö. Epäilys on vallannut mieleni kauan aikaa sitten, tiedän, mutten kykene ymmärtämään. Ymmärrän, mutten voi tietää. Kuinka kauan aiot piilotella minulta syytä? Minkä varjolla jäit kuoleman kieliin, etkä tullut luokseni kun sinua tarvitsin. Kuinka kauan voit olla peloissasi, vai oletko edes? Vastaa minulle, kuinka kauan aiot pelata tätä typerää peliä? Ole kiltti, päästä meidät tuskistamme, en kykene käsittämään rakkauden loppua. Putoan polvilleni, kuumien, suolaisten kyyneleiden polttaessa silmiäni, poskiani kuin liekit, jotka syövät, tappavat sinua. Näiden kyyneleiden ei koskaan pitänyt päästä vapauteen.
Taistelitko, vai luovutitko heti? Pelastuksen sireenit ulvovat vielä kilometrien päässä, hädin tuskin kuulen niitä. Etsin ääntäsi, etsin sinua. Mitään en löydä, en kuule, en näe. En tunne. Tiedän sinun olevan poissa, en ole koskaan tuntenut oloani näin raskaaksi. En ole koskaan tuntenut sydäntäni näin painavaksi enkä kurkkuani näin kuristavaksi. Intohimot kuivuvat, kylmettyvät niin hitaasti, ei niitä enää pelastaa voi. Kukaan ei ole oppinut elämästä mitään, on vain väkivaltaa. En ajattele itseäni, ajattelen sinua, tuskaasi, rakkauttasi. Oliko maailmasi vain rikottu lupaus, oliko rakkautesi vain sadepisara? En voi käsittää, oletko vielä siellä?
Ajatukseni ovat liian epäselvät jotta voisin lukea niitä. Tuntuu kuin kaikki aika, jonka kanssasi vietin, olisi kulunut liian nopeasti ja täten päättynyt, ilman että sain hyvästellä sinut. Sinä paloit kuoleman, Helvetin liekeissä, sillä välin, minä vain katselin. Osaamatta yhdistää sinua kuolemaan ja tietäen samalla, etten voinut tehdä mitään. Syyllisyys painoi raskasta ja heikkoa sydäntäni, tuntui kuin se olisi pudonnut vatsaani kaikesta siitä painosta. Jos olisin tehnyt jotain toisin, ei se olisi muuttanut mitään. En olisi voinut pelastaa sinua. Aikasi oli päättynyt, meitä ei ehkä oltu tarkoitettu yhteen, ei täällä. Mutta tiedän, ymmärrän sen nyt. Me tapaamme vielä.
Hurdur. Näyttää paljon pitemmältä ko mitä mun tosa muistiossa :o No jaa... Pitkästä aikaa sai jotai kirjotettua!!
Ai niin.. Se biisi.
Tosa on tosiaan myäs ne sanat. Mutta nyt... Teen jotai.
xx Roni
PS. Ihanaa, sain yhe vanhan pelin toimiin muokkauksilla <3 Hyvä minä!
PPS. Runtti täytti
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti