Always On My Mind [Ignasi/Roc]
Ehkä mä en rakastanut sua niin usein kuin olisin voinut. Välillä mun on niin helvetin vaikeaa ajatella sua ja sitä, kuinka mä heräsin melkein tasan samalla minuutilla, kun sä kuolit. Se tuntuu niin väärältä. Niin väärältä, että mun omatuntoa kolkuttaa vaikka mä tiedän, etten mä ois voinu estää sitä millään tavalla. Ei ois ollu väliä, vaikka oisin yrittäny. Sä olet mennyt joka tapauksessa, mikään ei tuo sua enää takaisin. Ei edes se, vaikka mä itkisin joka yö sun takiasi, eikä se, että mä ajattelisin sua koko ajan. Joku mua korkeempi voima päätti sun ajan olevan lopussa, eikä kysyny multa, ei sulta. Ei keneltäkään.
Ja ehkä mä en kohdellut sua niin hyvin kuin olisi pitäny. Miten mä oisin voinut kun en itekkään tienny, selviäisinkö mä seuraavaan päivään itekään hengissä? Kukaan ei syytä mua siitä, mutta silti mä näen ne katseet, kuulen ne äänet. Ne näyttää siltä, ne kuulostaa niin syyttäviltä. Ihan kuin ne ois oottanut, että mä tulen pyytämään sun kuolemaasi anteeksi niiltä. Pyytään anteeks sitä, kun en voinukkaan pelastaa sua. Kun en herännykkään tarpeeks ajoissa. Menettivät yhden, mutteivät nää sitä, että saivat toisen takaisin. Se on itsekästä, mä tiedän. Helvetillistä koittaa ajatella koko ajan, pitäis lopettaa.
Mutta jos mä sain sut tuntemaan ittes toiseks parhaaks, niin mä olen pahoillani. Niin pahoillani. Mä olin sokea. Mun ois pitäny ajatella myös sua. Kunpa mä oisin jotenki voinu viestittää, että sä tarvitsit ehkä enemmän apua kuin mä. Kaiken kaikkiaan, kun mä makasin tiedottomana ja hiljaa vakaasti hengittäen, mun vieressäni sä teit hiljaista ja nopeeta kuolemaa, jota edes sä itse et tajunnut ennenku oli jo liian myöhästä. En syytä sua, ei sitä kukaan tajunnu. Ei sitä kukaan ois voinu estää. Sä olit kuin tähdenlento. Kun sä saavuit tänne, mun huonekaveriksi, sä annoit mulle syyn elää. Mä toivon että oisin voinu olla sun syys pysyä elossa, tai edes yrittää.
Sä olit, ja olet yhä edelleen, aina mun mielessä. Mä koitan olla ajattelematta sua, mutten saa ajatuksiani irti susta. Tää tekee mut hulluks. Tuntuu niin väärältä rakastaa sua näin paljon, mut samalla se tuntuu niin oikeelta ettei paremmasta väliä. Jos oisit elossa, voisin ja osottasin sulle rakkauteni niin hyvin ku vaan pystysin. Kaikki ihmetteli, miks mä otin sun menosi niin raskaasti, vaikken sinänsä ees tuntenu sua. Ne ei tiedä sitä, ne ei tiedä että mulla on edelleen paljon vahvempi side suhun kun kellään niistä ikinä. Mä tiedän kuinka sä katsoit mua kun ekan kerran ''tavattiin''. Mä en koskaan unohda sitä vaikken ees ollut läsnä sillon.
Ehkä mä en pidellyt sua sylissäni kaikkina noina yksinäisinä aikoina. Niinä aikoina, kun mä tiesin että sä itkit hiljaa yksin, oisit tarvinnu jotakuta. Enkä mä pystynyt olemaan se joku. Ehkä pelkkä hymy, pelkkä katse ois riittänyt. Mä oisin tahtonut halata sua ja kertoo että vaikka kaikki ei ollukkaan hyvin, et saanu menettää toivoas. Mä tiesin sun menettäneen sen jo aikoja sitten, sä et vaan myöntänyt sitä. Joskus mä mietin, jos me oltais tavattu jossain muualla, oisitko sä ees kiinnittäny muhun mitään huomiota. Kerran sua katsottuani en ois saanu silmiäni enää irti. Nyt toivon, että oisin saanut. Ettei mun tarvitsis tuskailla näitten tunteitten kanssa yksin.
Luulenpa, etten mä ikinä kertonut sulle miten iloinen mä oon sitä, että olit mun. En ees sillon, kun vihdoin nähtiin niin että mäkin olin paikalla. Mä vaan hymyilin sulle, yritin kuulostaa vakuuttavalta ja urhealta vaikka nieleskelin kyyneleitä ku kysyit, että teetkö sä kuolemaa. En ees halannut sua, en ottanu sun kädestäs kiinni. Kaikkein eniten mä oisin halunnut tietää, olitko sä oikeasti niin lämmin ku miltä sä sen kovan kuores alla vaikutit olevan. Mä oisin halunnu suudella sua. Joka yö mä käännyn sun paikkaasi kohden ja luulen näkeväni sut siinä. Et sä voi olla mihinkään mennyt, sä olet niin vahva, miksi sä muka oisit kuollut?
On niin monia pieniä asioita, jotka mun olisi pitänyt sulle sanoa ja tehdä. En vaan ikinä voinu. Olisin voinut sillon kun olit mun luona, mutta sillon mä oisin vaan pitkittäny sun tuskaasi. Sä menit nopeasti, mä tiedän sen. Sattuiko suhun edes, sitä tiedä en. Sä sanoit mulle, että sun lähtös oli lempeä, vaikka se tapahtuki niin varhain. Sä hymyilit niin.. onnellisesti. Silloin mun sydämessä vihlas. Hetken luulin olevani yksin tunteideni kanssa, kunnes sä taas katsoit mua. Katsees nähtyäni en voinu kääntyä pois, hymyilin sulle lempeästi ja oi kuinka mieleni ois tehny tarttua sun kätees ja kertoo sulle että vaikkei mikään järjestykään, mä olen tässä.
Kerro, kerro mulle. Kerro mulle, ettei sun ihana rakkautes kuollu sun mukanas. Mä en voi pitää sua yllä, en ilman sua. Yksin en voi olla sä, ymmärrät kai? Etkä sä tule takaisin, et koskaan. Aikanaan, kaikki muut unohtaa sut ja kaiken mikä suhun liittyy. Ne ei muista sua, ei sun nimeäs eikä mitään. Mutta mä, mä en unohda koskaan. Mä en voi unohtaa. En sun katsettas, en sun silmiäs, en sun hymyäs. Hiljaisina öinä mä melkein kuulin sun sydämes yksinäisen ja kaipaavan sykkeen. Oisit tarvinnu mua niin monet kerrat. En vaan ikinä ollu sussa kiinni kun oisit sitä tarvinnu. Mutta mä ajattelin sua aina, en oo lakannu ajattelemasta vieläkään.
Anna, anna mulle vielä yks mahollisuus pitää sut tyytyväisenä. Mä en koskaan pettäisi sun luottamustasi, mä en koskaan väittäisi sulle vastaan. Mä olisin aina täällä, kun sä tarvitsisit mua ja mä pitäisin sua kädestä kun sä olisit surullinen. Mä halaisin sua kun sä oisit yksin ja suutelisin sua hiljaisena ja pimeänä kuutamoyönä, kahdestaan. Mä veisin sut sinne, minne pääsisit vaan unissas ja mä kuiskaisin sun korvaan joka ilta kuinka mä rakastan sua. En jättäisi sua yksin, tukisin sua kaikissa vaikeuksissa. Nauraisin kanssasi kun sä oisit iloinen ja itkisin sun kanssasi kun sä olisit allapäin.
Jos sä vaan olisit täällä vielä. Mä ajattelen sua aina, sä olet mun mielessäni... aina.
--
Huuuu onnistu mun mielestä iha hyvi :D
xx Roni
PS. Biisi loppuun, inspa tuli siis tästä;
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti