Varoitus! Sisältää angstia. Jättäkää lukematta, jos ei kiinnosta.
En pakota ketään kuuntelee mua, lukemaan mun kirjoituksia.
Te luette näitä vapaaehtoisesti, joten on ihan urha tulla vittuilee mulle siitä.
Kävin tänään Oravikosken kevätjuhlassa Ennin kaa.
Mua ahdisti koko ajan ihan saatanasti.. Ne esitykset, ne laulut, ne puheet..
Ja sitten kun kuudesluokkalaisille laulettiin jäähyväislaulu, mä itkin.
Mun mielee tuli vaa kaikki ne muistot Oravikoskesta..
Yks muistoista on se, ku mä olin vielä kuudennella luokalla ja meillä oli kässää.
Me askarreltiin sellasia ns."ruohoja", jotka me laitettiin sit liikuntasalin esiintymislavan eteen (sellasee seinää laitettiin ne sinitarralla kiinni) kevätjuhlaa varten.
Mulla oli sillon ihan älyttömän paha olla, mut silti mä yritin askarrella niit ihmeen "ruohoja" sinne.
Vaikka mä olisin vaa halunnu jäähä istuu sinne luokkaan, mä en ois jaksanu tehä mitään.
Mä kumminkin menin sinne liikkasaliin, mis ne muut oli ja yritin jaksaa laittaa niit "ruohoi" siihe "seinää", mut mulla oli nii paha olo, niin en sit enää jaksanu.
Mä menin pianon alle ja istuin siellä.
Kässänope huomas mut ja tuli kysyy mikä mulla oli. Mä purskahin itkuu, se otti mun kädestä kiinni ja vei mut luokanopen luokse rauhottuu..
Se välitti.
Tiiättekste.. vaikka mia kiusattii siel mä haluun silti takas sinne.
Ne opet oli silti ihania, ne oikeesti välitti, vaikkei ne kiusaamista saanutkaan koskaan loppumaan.
Mulla on nii hillittömän ikävä sinne..
Mä en koskaa pysty unohtaa sitä kaikkee mitä oon joutunu kokee.
Se on koko ajan mun mielessä, vaikken ees ajattelis sitä, se on ja pysyy jossain taka-alalla.
Ja joskus se ain tulee mun mieleen ja sillon mä haluisin vaan itkee ja päästä jonnekkin turvaan, rauhottuu jonkun kanssa, joka ois mun kanssa, kuuntelis ja antais mun vaa itkee, yrittäs rauhotella..
Mä en vaa maha sille mitään, se on vaikee asia mulle ja mä en vaa pääse siitä yli.
Mä oon monesti yrittäny, mut se on ollu turhaa.
Mä en vaan pysty siihen. Mä oon liian heikko.
Mä oon liian rikki sisältäni.
Mut ehkä vielä joskus mä pystyisin..
Vaikka muistot hiljaa haalistuis, niin silti arvet jää aina.
Tänään oli myös 1500 koulussa.. Mä itkin ja juoksin.
Mä ihan oikeesti itkin. Mä en oikei tiedä mikä mulla oli, ehkä se et oon ihan paska jokaisessa asioissa (varsinkin koulussa) Kaikilla on omat vahvuutensa, mulla ei mitään.
Onneks kukaa ei (kai) huomannu mun itkevän, vaikka liikkaope kysy multa et oonko mä kunnossa.
Mä vain elän kirjoittamalla. Mä puran kaiken sen tuskan, ikävän, surun, vihan, katkeruuden, pettymykset kirjoittamalla. Mä rakastan sitä. Jos mä en ois kutosella kirjoittanu, nii mä en ehkä enää ees olis täällä, sillä se oli sillo mun turva. Mä turvauduin aina siihen heikkoina hetkinä.
Sillon ku mä oisin vaa halunnu kuolla, mä kirjoitin. Se piti mut hengissä. Sillä mä oon selvinny ja sillä mä tuun aina selviimään.
Mä muistan kun mä joskus silloin kutosella kirjoitin mun kirjoitusvihkooni:
"Olen tavallaan haavoittunut enkeli, joka ei enää jaksa elää"
"Kun mä kuolen, ei mua kannata jäädä suremaan. On vain päästävä eteenpäin"
"Koska elämä tappaa, elämä on kurjaa"
"Kukaan ei koskaan tuu tajuamaan miten paha olla minun on"
"Milloin tämä tuska loppuu? Onko muita vaihtoehtoja kuin hypätä sillalta alas ja kuolla?"
Hmm.. Surullista. Mut silti nuo kirjoitukset on totta, joka ikinen nuista. Mä kirjoitin ne kutosella, silloin ku mä aloin taistella elämää ja kuolemaa vastaan.
Miten mä selvisin? Mä oon sitä kysymystä miettiny monesti, mut siis mun kaverit oli mun tukena ja porukat, ne pelasti mut. Siks mä selvisin ja siks mä tätä kirjoitan.
Mut hei, mä lähen nyt lukee takas fysiikkaa, öitä!
PS) Anteeksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti