Onnettomuus.

Onnettomuus

Nimi: Onnettomuus

Genre: Angst

Luokitus: Ei suositella alle 13-vuotiaille

Spoilerit/lukunäyte/idea tms.: Idea Mary E. Pearsonin kirjasta kuka on Jenna Fox.

Varoitukset: Puhetta kuolemasta. En suosittele helposti järkyttyville/herkille ihmisille enkä tosikoille.

Muuta/juonitiivistelmä: Tämä novelli on täysin fiktiivinen tarina, joka ei ole totta eikä koske minun elämääni millään tavalla.

Allaolevat tekstit (ennen tekstiä The end) ovat Kuka on Jenna Fox-kirjasta sivuilta 9 ja 10.

Muistan vieläkin sen päivän, kun mä aloin heräillä koomasta, johon mä olin vaipunut jo vuosi sitten, auto-onnettomuuden seurauksena.

Auto-onnettomuudesta mä muistan vain sen kun mä ja Juha oltii tulossa yksistä bileistä, Juha oli ottanu jotai alkoholipitoista juomaa, vaik se lupaskin ettei se aio koskee alkoholipitoisiin juomiin.

Bileitten loputtua, minä ja Juha lähettii ajaa takasin päin, Juha oli ratissa, vaikka se olikin vähän kännissä. Mä itse en saanu ajaa, sillä mä olin sillo vasta 17-vuotias, eikä mulla ollu mitää ajokorttia.

Meitä molempia väsytti ihan helkkaristi, mut mä pakotin silti Juhan pysyy hereillä, vaikka mä ite rupesin nukkuu.

Juha ei kumminkaa pysyny hereillä, vaan se nukahti rattii,

me molemmat herättii lopulta siihe, ku joku rekka oli törmäämässä meihi, Juha yritti väistää, mut liian myöhää. Meiän auto suistu ojaa tieltä ja törmäs puuhun. Me molemmat oltii siel auton sisäl ihan jumissa.

Siin onnettomuuspaikal seiso joku nainen, joka sit soitti meille apua ja tuli sanoo mulle, et apu oli tulossa.

Ambulanssin tultua mut ja Juha kiidätettiin sairaalaa, jossa todettii et meil molemmil oli menny viis luuta murtunu, Juhal oli keskivaikee aivovamma ja mä olin lyöny pahasti siin onnettomuudes pääni, et olin sit lopulta vaipunu sairaalassa koomaan.

Ja se kooma kesti vuoden, jolloin lääkärit ja vanhempani olivat jo melkein luopuneet toivosta, lääkärit olivat sanoneet vanhemmilleni, etten mä heräis enää siit koomasta.

Juhan tilanne oli myös ollut hyvin kriittinen, hän oli maannut sairaalan sängyllä monia viikkoja melkein tiedottomana.

Hänen vanhempansa olivat viettäneet sairaalassa hänen luonaan monia monia tunteja, toivoen että Juha viimein heräisi ja kaikki olisi sitten hyvin.

Toiveet ja unelmat paremmasta olivat silti turhia, sillä Juha ei enää herännyt, hänet oli jo todettu kuolleeksi -näin vanhempani olivat minulle kertoneet kun olin alkanut lopultakin heräillä koomasta, vaikka minä en enää edes muistanut Juhaa. Mä vaan kyselin vanhemmiltani kuka se on.

Koomasta herättyäni minun täytyi opetella uudestaan sanoja ja niiden merkityksiä.

Ihmiset ympärilläni puhuivat paljon, joista minä en ymmärtänyt mitään. Minun täytyi katsoa aina sanakirjasta apua ymmärtääkseni mitä kukin sana tarkoitti.

Vanhempani ja siskoni yrittivät saada minut muistamaan kuvien ja videoiden avulla, turhaan.

Niitä videoita katsellessani ihmettelin vain kuka tuokin tyttö oli.

Muistiongelmieni lisäksi minä en saanut syödä vielä tavallista ruokaa, vaan jouduin käyttämään ravintoliuoksia, sillä vanhempani sanoivat että elimistö ei näin alussa osaisi käyttää hyväkseen oikeaa ruokaa, sillä tiedottomana maatessani kaikki ravinto annettiin minulle sieraimeni kautta letkulla suoraan mahalaukkuun.

Aika kului hyvin nopeasti, minä yritin joka päivä opetella ahkerasti uusia sanoja ja muistaa asioita.

Isäni oli lähtenyt työmatkalle USA:aahan ja äitini oli hakenut uudelleen töitä jostain rakennusfirmasta ja saanutkin vielä sen työn.

Minä vain oleilin kotona siskoni kanssa.

Monien kuukausien jälkeen minä aloin hiljalleen muistaa asioita ja oppia sanojen merkityksen.

Mun kuntokin alkoi hiljalleen nousta huomattavasti. Mä aloin tajuamaan elämän merkityksen ja opin elämään.

Mun perhe on musta nyt ylpee, isä oli oikeassa kun hän sanoi lähtiessään minulle että aika parantaa haavat.

Silloin minä aloin myös tajuta myös yhden asian, Juhan poismenon.

Sinä päivänä minä kävin yksin ensimmäistä kertaa Juhan haudalla ja sytytin kynttilän hänen haudalleen; ”Lepää rauhassa Juha, mul on ikävä sua”

Juhan poismenon minä kumminkin opin hyväksymään ja ymmärsin että joskus jokaisen meistä on poistuttava tästä elämästä.

Kun aika on tullut, on vain hyväksyttävä se ja päästettävä irti. Sitä vastaan on turha kapinoida.

Taivaassa meitä kaikkia odottaa uusi elämä, taivaan isän hyvissä käsissä.

Mutta niin kauan kun me vielä elämme, on elettävä sillee, kuin se päivä olisikin viimeinen.

Kun aika on tullut, on vain hyväksyttävä se ja päästettävä irti.

Taivaassa meitä kaikkia odottaa uusi elämä, taivaan isän hyvissä käsissä.

(c) Black_angel

Tietoisuus.

”On paikka jossa kaiken peittää pimeys.

Siinä pimeydessä minulla ei ole silmiä, ei suuta. Ei sanoja.

Siellä en voi huutaa hätääni, koska en saa henkeä.

Äänettömyys tukahduttaa niin että tahtoisin kuolla pois.

Mutta en voi, en osaa.

Pimeyttä ja äänettömyyttä jatkuu loputtomiin.

Eikä se ole unta,

Minä en näe unta.”

Herääminen.

”Onnettomuudesta on kulunut yli vuosi. Virkosin kaksi viikkoa sitten. Kokonainen vuosi ja enemmänkin on humahtanut jäljettömiin. Sinä aikana olen täyttänyt seitsemäntoista. Maahamme on valittu toinen naispresidentti, aurinkokuntaan on nimetty kahdestoista planeetta, viimeinen luonnonvarainen jääkarhu on menehtynyt. Maailmantapahtumia jotka eivät minua hievauttaneet. Nukuin nukkumistani mistään tietämättä.”

The end