- υηтιℓ ωє ∂ιє -
Pimeys täytti maan, täytti taivaan, peitti kaiken alleen. Se syövytti kaiken, se valui taivaalta kuin sade konsanaan. Ainoastaan mustempana ja pahempana. Sade ei koskaan olisi voinut tuhota meitä. Mutta pimeys voisi, sen kaikki tiesivät. Sinä päivänä metroasema oli hiljainen. Kävellessäni kiviset, leveät portaat alas, en nähnyt ristin sieluakaan missään. Ainoa elävä olento, jonka paikansin, oli pieni hiiri, joka vilisti jalkojeni ohi metron alle. En edes tiedä, miksi tulin tänne, jos missään ei ollut ihmisiä, eivät varmaan myöskään metrot olleet käytössä. Käännyin lähteäkseni, luoden vielä viimeisen katseen ympärilleni. Värähdin inhosta kuullessani aikaisemman hiiren vikinää. Jostain, en tiedä mistä, aivoni rekisteröivät makean, viettelevän tuoksun. Katsahdin ylös portaisiin, joita alas hän laskeutui. Hän, tuo salaperäinen, kurvikas, espanjalaisella aksentilla puhuva nainen, laskeutui portaita alas, ei kai ollut vielä huomannut minua. Ihmettelin, kuinka en ollut kuullut hänen tuloaan - ilmeisesti olin liian syvällä omissa ajatuksissani. Naisen tummat silmät tutkivat, ne lukivat paikkaa, kuin etsien sieltä jotain, joka ei sinne kuulunut. Joka tässä tapauksessa kai olin minä, sillä pian hänen utelias katseensa laskeutui tutkivasti ylleni. Hymyilin hieman, siirsin tummanruskeita hiuksiani pois silmiltäni, vaihtelin painoa jalalta toiselle. Näytin varmasti säälittävältä, olin litimärkä, päälläni oli punainen iltapuku, jalassani samanväriset korkokengät. Naisen tullessa lähemmäs tutkailin katseellani häntä; tummat silmät, joiden katse oli utelias, ruskeat hiukset olivat sotkuisella nutturalla niskassa, muutama sortuva karkaili, koristaen hänen kauniita kasvojaan. Hänen yllään olevat vaatteet eivät juurikaan peittäneet mitään, hänen märän t-paitansa läpi näkyivät mustat, pitsiset rintaliivit, minihame ylitti hädin tuskin vesirajan, jaloissa oli korkeat korkokengät. Kuten omanikin. Minua hymyilytti jo pelkästään toisen naisen olemus.
''Anteeksi. Taidan olla hieman eksynyt... Metrotkaan eivät taida kulkea tänään, vai?'' hän herätti minut ajatuksistani, hänen äänensä oli miellyttävä, ei liian korkea muttei liian matalakaan. Täydellinen ääni, espanjalainen aksentti. Käännyin niin, että olin kasvokkain hänen kanssaan, hymyilin hänelle hienoisesti. Hänen hymyillessään takaisin, en voinut olla ajattelematta, kuinka kauniilta hän hymyillessään näytti. Nyökkäsin hieman.
''En usko, sitä tulin tänne itsekin ihmettelemään. Minne olet menossa?'' kysyin ystävällisesti, tajuten silloin, etten tiennyt hänen nimeään. ''Olen Michelle Valdez'', töksäytin, vasta sitten huomaten, miten yksinkertaisen typerältä se kuulosti. Enkä voinut kuin miettiä, miten kaunis hänen nimensä olisi. Hän hymyili minulle.
''South Ashfieldiin... Tiedätkö missä se on? Kaunis nimi sinulla. Cynthia Velasquez, hauska tavata'', Cynthia vastasi, ojentaen kätensä minulle. Hymyilin edelleen tarttuessani siihen, puristin sitä hellästi. Hänellähän tässä se kaunis nimi oli. Erikoinen, omani oli niin... tavallinen.
''Ilo on minun puolellani. Tiedän kyllä, voin opastaa sinut sinne jos haluat?'' tiedustelin, vaikka tiesin kyllä, ettei hän muuten olisi kysynyt. Cynthia nyökkäsi hymyillen.
''Si. Se olisi mukavaa'', hän totesi, lähdimme yhdessä nousemaan portaita. Emmekä koskaan palanneet sille metroasemalle enää.
Siitä on nyt kolme vuotta. Tällä hetkellä Cynthia on kaduilla yksin, saatuaan kokea, miltä jätetyksi tuleminen tuntuu. Michelle itkee yksin tyhjässä hotellihuoneessa, velloen, uiden murheidensa syvässä meressä. Michelle katsoo puhelintaan, joka pysyy pimeänä pitkä minuutti toisensa jälkeen. Hän ei tiedä, mitä tekisi. He eivät ole pitäneet yhteyttä pitkään aikaan kunnolla, mutta hänestä tuntuu, että ainoastaan Cynthia voi auttaa häntä. Hän huokaisee syvään, sulkee silmänsä, miettii. Jokainen ajatus on kuin isku vasten nuorta naista, hän katuu, hän tietää, että olisi pitänyt soitella, viestitellä vähän useammin. Hän tietää sen, eikä voi lopulta kuin ihmetellä, miksi hän teki niin. Michelle kyllästyy, kyllästyy rankaisemaan itseään henkisesti, hän ottaa puhelimen käsiinsä, näppäilee tärisevin, kylmin sormin tutun numeron, nostaa puhelimen korvalleen. Hän kuuntelee hälytysääntä ensimmäisen, toisen, kolmannen kerran. Neljäs kerta on hiljainen, viidennellä häntä tervehtii tekopirteä vastaaja. Hän jättää monta viestiä, mihinkään hän ei saa koskaan vastausta. Kuumat kyyneleet silmissään hän tiputtaa puhelimensa vierelleen sängylle, sulkee silmänsä, hengittää syvään. Itkee pois katumustaan, suruaan, murheitaan, ikäväänsä. Kyyneleiden takaa hän ei näe ikkunasta, kuinka vain muutaman sadan metrin päässä toinen nainen turhautuneena laskeutuu pitkät, pimeät portaat alas tunneliin, alas samalle metroasemalle, jossa he tapasivat kolme vuotta sitten. Michelle ei muista tapaamisesta muuta kuin Cynthian hymyn ja hänen tummat silmänsä. Cynthia muistaa kaiken. Hän muistaa Michellen ilmeen, hänen märät hiuksensa, kostean mekkonsa, korkeat korkonsa. Hän muistaa ystävällisen äänen, hymyilevät huulet, rakkautta janoavat silmät. Jo silloin, sinä hetkenä hän tiesi, hän halusi olla se, joka sai Michellen silmät rakastamaan, joka sai tuntea hymyilevät huulet omillaan. Mutta hän on ujo. Hän ei pysty kertomaan tunteitaan, hän on aina ollut siinä huono. Kännykkä kädessä värisee, toinen nainen soittaa jälleen, jokin velloo Cynthian sisällä. Hän tietää, pitäisi vastata, toinen on huolissaan. Mutta hän ei kykene, hän ei kykene kohtaamaan edes toisen huolehtivaa, sinisilmäistä ääntä, saatikka sitten hänen tummat silmänsä, joista oli aina puuttunut jotain. Hän jatkaa matkaansa, Michelle luovuttaa. Vastausta ei tulisi, miksi yrittää turhaan? Cynthia laskeutuu viimeiset portaat, ei huomaa pimeässä vaanivaa hahmoa. Hän on sokea tunteistaan, hän ei aisti jonkin toisen läsnäoloa. Hän istuu puiselle penkille, hän ajattelee Michelleä, kyyneleet kastelevat hellästi hänen paitansa, hameensa. Hän ei kuule, hän ei näe olentoa, joka nopeammin kuin tuuli, hiljaisemmin kuin kuolema, syöksyy varjoista esiin terävän aseensa kanssa, viiltää, pistää naista sillä monta kertaa, veri valuu virtana hänen selästään, kaulastaan, vatsastaan. Michelle yrittää vielä kerran. Näkökenttä sumenee, kännykkä värisee Cynthian vieressä, hahmo on kadonnut. Hän makaa yksin, tuskissaan, veressään metroaseman kovalla kivilattialla, vailla rakkautta, vailla apua. Vailla Michelleä.
Muistan kostean pellon, auringon aikaiset säteet loistavat yllemme, me tanssimme kultaisen vehnän seassa, punaiset mekot, tummat hiukset tuulessa liehuen. Nauran, nauruni tarttuu, hänkin nauraa. Tein hänet onnelliseksi, hän teki minut onnelliseksi. Jostain syystä yhteydenpitomme kuoli pystyyn, hän ei soittanut, minä en soittanut. Emme laittaneet viestiä, emme tavanneet. Jos näimme toisemme vilaukselta, mutisimme jotain, käänsimme katseemme pois. Kun hänet riistetiin minulta lopullisesti, maailmani särkyi, rikkouduin sisältä. Aivan täysin. Mietin aina, mitä olisikaan tapahtunut, jos olisin joskus oikeasti sanonut hänelle; olen ihastunut sinuun, pidän sinusta, rakastan sinua. Kuinka olisinkaan tahtonut tahtonut pitää häntä käsistä, pidellä häntä kun hän itki, nauraa hänen kanssaan kun hän nauroi, halata häntä, tuntea hänen huulensa vasten omiani. En voi koskaan antaa itselleni anteeksi saamattomuuttani. Joka yö, menen nukkumaan, näen unta pellosta, jolla tanssimme. Juuri, ennen kuin suutelemme, hän katoaa, hän haihtuu kuin savuna ilmaan, pelto katoaa, sen korvaa verestään täyttynyt meri, minä painun pohjaan. Viimeinen asia, jonka näen, ennen kuin hukun, on hän. Hän on kanssani veressään, hän suutelee minua kylmin huulin, kuiskaa tyhjiä sanoja, nousee pintaan. Hän selviää, minä en. Herään, olen omassa, tyhjässä kylmässä sängyssäni, ilman häntä. Joka päivä uppoan syvemmälle ja syvemmälle, uppoan kyyneleisiini, ikävääni, katumukseeni. Tuijotan hänen numeroaan puhelimessani, yritän edelleen soittaa siihen. Hänen tekopirteä äänensä vastaajassa saa minut pois tolaltani, istun sängylläni, polveni vedän rintakehääni vasten, painan pääni. Kyyneleet vuotavat yhä edelleen, en ymmärrä mistä niitä tulee. Enää häntä ei ole, totuus iskee minua lujaa kasvoihin. Enää hän ei kuule tekopirteään vastaajansa lähetettyjä tyhjiä rakkaudentunnustuksia, enää hän ei tanssi kanssani kesäisillä pelloilla. Jätän hänen haudalleen kirjeen, kirjeen, jossa pyydän anteeksi kaikkea, ihan kaikkea. Kävelen pois, enkä enää katso taakseni.
Hei! Tämä on Cynthian automaattinen vastaaja! En juuri nyt pääse puhelimeen, mutta jos olet hyvä ystäväni ja sinulla on kiireistä asiaa, jätä ihmeessä viesti, niin soitan sinulle heti takaisin kun vain pystyn! Suukkoja, varsinkin sinulle, Michelle!
- тнє єη∂ -
Nimi; Kun kuolema satonsa korjaa
Inspiraatio; Escape the Fate - Until We Die
Fandom/hahmot/paritus; Silent Hill 4 + Silent Hill Shattered Memories / Cynthia Velasquez & Michelle Valdez / Cynthia/Michelle
Genre; Angst/hurt
Kuolema on kiva aihe ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti