Iltaa, en tässä nyt sen kummempia, muttah... Määhän lupasin sen ''novellin'' (no joo, en tiedä mikä se on) iskeä tähän teille ennekö meen nuq. Joten nauttigaa...
- мαкє мє αη єηєму -
''Lopeta.'' Kylmät sanat kaikuvat korvissani. En pysty ymmärtämään niitä, en edes halua ymmärtää, mitä hän tarkoittaa niillä. Tuijotan häntä tyhjin silmin, hän ei välttele katsettani, vaan poraa tummilla silmillään polttavia reikiä kosteisiin kasvoihini. Sade piiskaa meitä utuisilla, nukkuvan kaupungin öisillä kaduilla, emmekä me pakene sitä. Rankaiskoon se meitä kaikesta, mitä olemme tehneet. Ukkonen ja lähelle iskevä, kirkas salama herättävät minut ymmärtämättömyydestäni ja kohotan katseeni uudelleen hänen syntisiin silmiinsä.
''Minä... En ymmärrä'', sanon hiljaa, tiedän sen kuulostavan typerältä. Hän katsoo minua halveksuen, ja sellaisina hetkinä mietin, miksei hän ole jo jättänyt minua harhailemaan yksikseni näille pimeille kaduille. Ehkä syynä oli pelko, ehkä katumus, sääli, ehkä yksinäisyys. Ehkä hän oli vain kyllästynyt juoksemaan ympäri tyhjää kaupunkia, juosten läpi loputtomien öiden, palaten aina samaan paikkaan, tyhjin käsin, väsynein silmin. Hän haluaisi vain luovuttaa, mutta ei voi. Ei koskaan sanonut ääneen, kestääkö hän pimeyden taakkaa vain vuokseni, itsensä vuoksi, meidän vuoksemme. Koskaan, en koskaan, ole voinut ymmärtää, hän ei ole kertonut, ei sanonut, ei kuiskannut, ei mitään. En voi syyttää häntä. Hän ei ehkä vain halua myöntää sitä, hän tahtoo olla vahva. Kukaan ei tahdo vaikuttaa heikolta toisen silmissä. Se, jos mikä, olisi luovuttamista.
''Tyhmäkö olet, sanoin, että lopeta. Lopeta se selittäminen. En ymmärrä teorioitasi, en ymmärrä puhettasi siitä, mitä tuolla jossain on. Luuletko tosiaan, että pääsemme täältä pois, Eileen?'' hän kysyy, tuijottaa minua edelleen, nyt surullisin silmin. Sydämeni sulaa hieman, hänelle en ole koskaan voinut sitä kovettaa, enkä kylmettää. Hän on aina löytänyt tiensä sinne. Hetken ajan harkitsen nyökkäämistä, mutta tiedän, että hänen kysymyksessään on perää. Tyydyn kohauttamaan olkiani, lasken katseeni maahan. Sumu pyörii ympärillämme painostavana, sade lyö meitä yhä vain, emme kai ole kärsineet tarpeeksi. Yksinäinen kyynel valuu poskeani pitkin, toivon, että hän luulee sen olevan vain sadepisara. En tahdo hänen näkevän kyyneleitäni. Jos hän pystyy vuokseni olemaan vahva, tahdon myös minä olla hänen vuoksensa vahva. En tahdo pettää häntä, en tahdo saattaa häntä jonnekin, josta en pysty häntä pelastamaan.
''Rehellisesti sanottuna en tiedä. Haluaisin uskoa mahdollisuuteen pakokeinosta, mutta loppujen lopuksi, miten todennäköistä se on?'' vastaan hänen kysymykseen kysymyksellä, jään odottamaan hiljaista vastausta. Vastausta, jota ei koskaan tule. Vain kylmä hengitys pakenee hänen hiljaisilta huuliltaan, ei sanoja, ei vastausta. Ei mitään.
''Olen valmis jäämään tänne ikuiseksi vangiksi. Oletko sinä, Elle?''
Pitelen valkoista kynttilää käsissäni, sen liekki lepattaa hennosti, yrittäen valaista pimeää huonetta. Huoneessa leijailee omituinen tuoksu, se on kuin sekoitus verta, ruostetta ja jotain, jota en osaa nimetä. Seisoessani keskellä huonetta minut valtaa tunne, että tämä paikka on nähnyt, kokenut paljon pahaa, paljon tuskaa ja surua. Seinillä näen välähdyksiä kärsivistä, kuolevista ihmisistä, tiedän kaiken olevan vain mielikuvitustani. Ulkoa kuulen kuinka sade edelleen hakkaa katuja, nekään eivät ole saaneet kokea tarpeeksi kipua. Huone pimenee, liekki sammuu, enkä näe enää mitään. En välähdyksiä, en häntä, en kynttilää. Hän laskee käden olkapäälleni.
''Älä pelkää, olen kanssasi... Loppuun asti'', hän sanoo pehmeällä, matalalla äänellä, joka rauhoittaa minua, karkottaa pelkoni kokonaan. Tiedän kyllä, se mitä sanoin aiemmin oli valhe, tahdoin vain saada hänet uskomaan, että on toivoa. Todellisuudessa, toivoa ei ole. Ei ole tietä ulos, ei ole pelastusta. En ole valmis jäämään ikuiseksi vangiksi, en nyt enkä koskaan. Siksi, minulla ei ole muuta vaihtoehtoa. Tiedän hänen olevan kanssani, tiedän hänen tulevan mukanani, hän ei hylkää minua. Hän ei jätä minua, hän suojelee minua, joten on minun velvollisuuteni suojella häntä. En voi jättää häntä, en kestäisi sitä. Salama valaisee huoneen, näen ympyränmuotoisen kuvion, pitkän kuoleman keihään seinässä. Seisomme keskellä kuviota, keihäs pidentyy meitä kohti. Hengitän raskaasti, puristan hänen käsiään niin kuin henkeni riippuisi siitä. Se ei ole totta, henkeni ei riipu enää mistään.
''En olisi koskaan uskonut... Lähteväni näin, en sinun kanssasi, en täällä'', hän henkäisee, hänen polttava hengityksensä viipyy hetken ihollani, kadoten kylmään, kosteaan ilmaan. Haluan sanoa jotain, haluan kertoa hänelle, kohta kaikki on hyvin. En saa sanoja suustani, en halua valehdella hänelle enää. En halua satuttaa häntä, en enää, olen satuttanut häntä jo tarpeeksi. Enkä tule koskaan ymmärtämään, miten hän pystyi antamaan kaiken minulle anteeksi. En ansaitse sitä, en sen jälkeen mitä tapahtui kauan aikaa sitten. Ihminen kuoli vuokseni, en saanut pelastettua häntä. Se oli minun syytäni, minun olisi pitänyt kuolla silloin.
''Silti, haluan tätä. Haluan tätä, en pystyisi enää kestämään. Haluan olla kanssasi aina, mutta en näin. En, sillä tiedän, miten se sattuu sinuun, minuun, meihin'', vastaan, tunnen kyynelien patoutuvan silmiini, yritän pidätellä niitä, epäonnistuen yrityksessäni. Hiljainen nyyhkäisy karkaa suustani, en pystynyt olemaan vahva hänelle.
Katson hänen ohitseen keihääseen, joka pidentyy pidentymistään. Jos olisin vahva, tarttuisin häntä tiukemmin käsistä, juoksisin, veisin meidät molemmat pois. Mutta minä, minä olen heikko. Seison paikallani, häntä vastapäätä, puristan hänen käsiään, en yritä nieleskellä katkeria kyyneliäni. Millään ei ole enää mitään väliä. Terä alkaa olla jo lähellä, liian lähellä. Värähdän ajatukselle, pian se työntyy hänen selkänsä läpi, vatsani läpi, meidän lävitsemme, päättäen kaiken. Päättäen kaiken tuskan, kaiken surun, kaiken kivun. Katson häntä silmiin, hän hymyilee surullisesti, tyhjin silmin. Henkäys karkaa hänen huuliltaan terän alkaessa hitaasti lävistää hänen selkäänsä. Näen, tunnen hänen verensä, joka vuotaa solkenaan suuresta haavasta, valuu jalkoihimme, tahrii meidät. Tiedän liittyväni seuraan pian. Hän käy veltommaksi, painaudun tiukemmin hänen kehoaan vasten, kannatellen häntä. Näen, kuinka elämä alkaa paeta hänestä, hän sinnittelee. Hän odottaa minua, hän on uskollinen. Terä on lävistänyt hänet kokonaan, hän vuotaa tyhjiin hiljalleen. Terävä metalli painautuu vatsaani, kyynel valuu silmäkulmastani poskelleni. Viimeinen kyynel, enää millään ei ole väliä. Vuodatan vereni hänen verensä joukkoon, jalkamme ovat tahriutuneet tummasta nesteestä. Terä työntyy lävitsemme, olemme painautuneet tiukasti toisiamme vasten. Tunnen kehoni veltostuvan, kerään viimeiset voimani ja painan kylmät huuleni hänen omilleen. Hänen kylmille, silti rakastaville huulilleen, suutelen häntä kuin anteeksi pyytäen, suutelen häntä rakastaen. Hän suutelee takaisin, hän suutelee minua heikosti, tiedän, hän ei jaksa enää kauaa. Terän liike on pysähtynyt, se on keihästänyt meidät kokonaan. Silmissäni alkaa sumentua.
''Rakastan sinua, Elle, tulen aina rakastamaan...'', kuiskaan pimeään yöhön viimeisillä voimillani, katson häntä kuolevilla silmilläni, hänen silmänsä ovat elottomat, tyhjät. Surulliset, ne kertovat, meidän elämämme jäi kesken. Niin paljon asioita, joita emme kokeneet, niin paljon ihmisiä, joita emme tavanneet, pelastaneet. En jaksa pitää kiinni enää kauaa, otteeni kirpoaa, lysähdämme maahan terän vetäydyttyä takaisin. Annan silmieni painua kiinni, kiinni lopullisesti. En tunne nestettä, johon me hiljalleen hukumme, en näe pimeää yötä, en kuule hiljaisuutta. Viimeinen asia, jonka pystyn ymmärtämään, on viimeinen henkäys, heikko äänesi.
''Olen.. valmis nyt... Eileen..''
- тнє єη∂ -
Nimi; Tee minusta vihollinen
Inspiraatio; Danger Silent - Make me an enemy
Fandom/hahmot/paritus; Silent Hill 4 + Silent Hill Homecoming / Eileen Galvin & Elle Holloway / Eileen/Elle
Genre; Angst/hurt
Että semmosta tällä kertaa. Enpäs onnistunutkaan kirjottamaan semmosta, jossa kukaan ei kuolis, hähähhää.
>.o
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti