Iltaa (aamuyötä oikeastaan) kaikille. Nyt mä myönnän ja ihan tarkoituksella tulen angstaamaan/valittamaan/whatsoever, koska nyt tuntuu pahalta. Tuntuu ihan saatanan pahalta. Ahdistaa, ahistaa niin perkeleesti. Se on tää keho, tää ruumis, tää vitutuksen huippu joka ei kuulu mulle millään tavalla mut silti se pitää mua vankinaan. Mistä mä en tunnu pääsevän eroon vaikka tekisin mitä, joka ei katoa vaikka yrittäsin mitä. Joka aina on ja lopulta se asia josta mä kärsin eniten (koska oikeestihan mulla ei oo mitään muuta hätää, muuta kun se että mä pelkään ja olen joskus fyysinen raunio mut ei muuten, mä olen ihan kunnossa).
Mä haluisin kertoo joillekin tietyille ihmisille miltä musta tuntuu. Mun porukoille, eniten äitille. Mutta mä en vaan pysty siihe. Vaikka ois hyvä hetki jollon oisin äiteen kanssa kahestaan, vaikka mä kuinka haluaisin puhua sille, kertoo, mä en vaan pysty. Sanat ei vaan tuu ulos ja mä tyydyn aina jättään sen asian sikseen, mutta mä en unohda. Mä vatvon sitä turhautumiseen asti ja sitten mua vituttaa. Mä olen yleisesti hyvin itsevarma ihminen, mutta sitten ku ois oikeesti jotain tärkeetä kerrottavaa jollekulle, mä vaan.. jänistän. Monet tärkeet asiat jotka oisin halunnu joilleki kertoo, jäi kertomatta ja tietyt asiat kaatu siihen, muhun, joka ei saanu sanoja suustaan ulos, vaikka ois pitäny. Että kivat mulle.
Musta tuntuu pahalta kuulla kuinka kaikki kuttuu mua mun oikeella nimellä. Musta tuntuu pahalta kuulla kuinka ne viittaa muhun ja puhuu musta tyttönä. Se vaan... tuntuu niin väärältä, niin typerältä. Mä koitan vaan kestää sen; oma vikani kun en saa suutani auki kun oikeesti sattuu (no joo, ehkä liioittelin hieman, ei se nyt niin vitusti satu, se vaan tuntuu pahalta). Huoh.
Mun onnekseni mun porukat ei oo koskaan kyselleet tai ihmetelleet tai muutenkaan mitään kommentoineet mun pukeutumistani tai hiuksia tai mitään muutakaan. Ne ei oo yrittäneet mua väkisin tunkee naisten vaatteisiin, ja se on siksi, koska meijän perheellä on aina ollu se juttu, tapa, että jokainen on mikä on ja that's fucking it. Ei siinä mitään. Mä olen tyytyväinen siihen, enkä oo onneks muutakaan kommenttia siitä kuullu (paitsi ala-astella, mutta en mä sillon tienny miks, nyt kun kattoo taaksepäin ni merkit on selvät; tätä on jatkunu jo vuosia ja miks vitussa selitän suluissa?).
Mutta tuota. Mä en yleisesti pura mun tunteita/ajatuksia mitään semmosia näinkään paljoa (itseasiassa mä teen sitä hyvin vähän, tuskin ollenkaan), joten siks saatan suurennella asioita ja saatan kuulostaa turhanpäiväseltä angstilta, mutta ehkä tää on mulle vaan sen verran arka juttu, että mä en osaa puhua siitä sillein, että avaisin suuni ja lähtisin selventään sitä, miksi mä olen mitä olen.
Noh... Kello on n. 3.20 ja mä olen kohta menossa nuq. Mulle kertyy ehkä hiukka univelkoja, mut ei ne mun elämää kaada. Mää tuun toimeen vähällä unella ja sitä paitsi... päiväunet on keksitty ;)
xx Roni
PS. Jes. Nyt ei enää ahista niin paljoo ku sai jotai ulos. Kiitos (: </3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti